Tässä postauksessa jaan ulospäin rauhallisen, mutta sisältä kaoottisen teatteriopettajan kokemuksia uuden ääreltä.
Takana on mielenkiintoinen kohtaaminen viittomakielisen ryhmän kanssa, fyysisen ilmaisun peruskurssin merkeissä.
Edessä toivon mukaan ennakkoluulotonta taiteellista yhteistyötä, sekä lisää saavutettavampaa koulutustoimintaa. Itse pääsen vaikuttamaan asiaan parhaiten Teatteri Metamorfoosin kautta, missä toimin koulutussuunnittelijana, mutta olen avoin kaikenlaisille yhteistyökuvioille myös freelancerina
Postaukseni on sekoitus paniikin hajuisia, suoria lainauksia omista kurssimuistiinpanoistani (kyllä, itse itseäni lainailen) ja kurssin jälkeen tehtyä pohdintaa.
Henkilökohtainen draaman kaareni on jo tuttu; halvaannuttava etukäteisjännitys, kurssin ensiminuuttien jälkeinen euforia, (jäinkin henkiin!) ja lopulta laskeutuminen opetettavan asian ja ihmisten ääreen ja ammatinvalinnasta nauttiminen.
Teatteri Metamorfoosi / MetaLAB-liikelaboratorio FYYSINEN ILMAISU 14.11.–12.12.2022 Laajuus: 25 h Kohderyhmä: viittomakieliset esittävän taiteen ammattilaiset ja harrastajat Ryhmäkoko: 7 Vetäjät: Opetus: Soile Mäkelä/ Teatteri Metamorfoosi Kehittävä harjoittelu: Mira Laine / Humanistinen korkeakoulu/ yhteisöpedagogiikka Fyysisen teatterin alkeiskurssilla lähestytään teatterin tekemistä kehollisesta ja tilallisesta vinkkelistä. Kurssilla käytetään ranskalaisen Lecoq-pedagogiikan mukaisesti erilaisia naamioita (neutraalinaamiot, larvairenaamiot ja ekspressiviset kokonaamiot). Naamiot ovat tässä tapauksessa pedagogisia työvälineitä, joiden avulla voidaan kehittää mm. tietoista ja artikuloitua liikettä, läsnäoloa, mielikuvitusta, luovuutta ja leikkimielisyyttä. Niiden kanssa opitaan kehollisesta roolinrakennuksesta, sanattomasta tarinankerronnasta, sekä kartutetaan ilmaisurohkeutta ja ekspressiivisyyttä. Kurssi tukee kaikenlaista ilmaisua, viittomilla tai ilman. Kurssista on hyötyä kaikille esittävän taiteen tekijöille, niin esiintyjille, käsikirjoittajille, ohjaajille kuin opettajillekin. |
Lähtölaukaus
Keväällä 2022, Mira Laine, joka teki yhteisöpedagogiikan opintojaan Humanistisessa Ammattikorkeakoulussa, kysyi voisiko hän tehdä kehittävän harjoittelunsa Teatteri Metamorfoosissa. Miraa kiinnosti monimuotoisuuden ja inklusiivisuuden lisääminen kulttuurialalla. Metamorfoosin koulutustoiminnan vastaavana totesin että kehittämisen varaa on joka toiminnanalueella, mutta aloitetaan koulutuksesta.
Miraa inspiroivat opintojen yhteydessä käydyt keskustelut viittomakielentulkki- ja kulttuurituottajaopiskelijoiden kanssa esim kuuroille suunnatuista esityksistä, koulutuksista ja lähinnä niiden puutteesta. Hän ehdotti kehittävän harjoittelun sisällöksi toiminnan saavutettavuuden lisäämistä viittomakielisten osalta.
Tartuin ideaan, sillä minua oli jo pitkään kiinnostanut tutkia yhdessä kuurojen teatteritaiteilijoiden kanssa mahdollisia yhteistyökuvioita, mutta en ollut liikauttanut eväänikään asian edistämiseksi.
Eviä on heti paljon mielekkäämpää liikutella, kun löytää jonkun jonka kanssa uida. Innostuimme asiasta, ehdotin mahdollista liikelaboratoriota ja keskustelujemme pohjalta Mira laati koululleen suunnitelman. Etsimme tietoa olemassaolevista kuurojen teatteriryhmistä ja päädyimme ottamaan yhteyttä viittomakieliseen osuuskuntaan nimeltä Ursa Minor.
Alkupalaverit
Meillä oli kolme tuotantopalaveria ennen kurssin alkua. Onneksi! Yksi niistä oli etänä. Keskustelujen ja luennon lisäksi, oli tärkeää saada ensikokemus tulkkien kanssa toimimisesta tilanteessa, missä itsellä ei ollut vielä vetovastuuta.
Tuottaja oli tehnyt hyvän tietopaketin meille slideshown ja luennon muodossa. Kymmenen minuutin jälkeen olin jo ihan puhki, samantapainen kokemus kuin olla vieraskielisenä toisessa maassa, minkä kieltä hädin tuskin osaa. Nyt sillä erolla että en osaa lainkaan viittomakieltä ja väsyn siitä että yritän keskittyä katsomaan silmiin tuottajaa kun puhun ja olla katsomatta ihmeissäni tulkin viittomista. Ja sitten kun tuottaja viittoo minulle, seuraan hänen eläviä kasvonilmeitään, hiukan viittomia ja ihmettelen tulkin nopeatempoista ja elävää ääntä. Minun pitäisi samaan aikaan seurata myös screeniltä tekstiä slide showsta, mutta luetunymmärrys on kytkeytynyt pois päältä, aaaaa.!
Kymmenen minuutin jälkeen olin jo ihan puhki, samantapainen kokemus kuin olla vieraskielisenä toisessa maassa, minkä kieltä hädin tuskin osaa.
Kun minulta palaverissa kysyttiin mikä tausta minulla on kuurojen kanssa, niin pohdin siinä puhuessani että joskus olisi varmaan viisaampaa sensuroida puheitaan ja vastata vain kylmästi “ei mikään”. Sen sijaan kertoilin ummet ja lammet teini-iän viittomakielisestä ihastuksesta, jonka kanssa yritin sopia seuraavia treffejä kirjoittelemalla pikku lappuja Hämeenkadun kulmilla. Elettiin aikaa ennen kännyköitä ja tekstiviestimahdollisuuksia.
Jatkoin epäoleellista tarinointia ja jaoin muiston nuorena aikuisena koetusta baari-illasta, jolloin pöytäseurueessamme oli kolme viittomakielistä ja miten vaihdoimme sujuvasti ajatuksia, silloin jo mahdollisin tekstiviestein.
Kröhöm…eli ei mitään ammattiin liittyvää kokemusta.
Uskottavuuttani ei varmaan olisi lisännyt maininta siitä, että jostain kumman syystä kanniskelin vuosikymmenet viittomakielen aakkosia lompsassani ja tänä päivänä aakkospostikortti löytyy peilikaapistani, jota sitten tuijottelen hampaiden pesun yhteydessä.
Ehkä tämän jälkeen kerroin jotakin oleellistakin, kuten että minulla oli vainu tai esioletus että fyysinen ja tilallinen lähestymistapani teatterin tekemiseen saattaisi kiinnostaa kuuroja teatteritaiteilijoita. Olen tehnyt vuosikaudet töitä kokonaamioilla, joiden kanssa ei perinteisesti käytetä puhetta ja sanaton ilmaisu kiehtoo minua loputtomasti. Olen vahvasti sidottu puhuttuun kieleen opetus- ja ohjaustilanteessa, mutta lavalla tarkastelen ensisijaisesti esiintyjien kehonkieltä ja kehojen välisiä tiloja, silloinkin kun käytössä on teksti.
Kokemukseni mukaan fyysisen teatterin opeista on hyötyä monenlaisille esittävän taiteen tekijöille, olkoon kyseessä sitten teatteri, nukketeatteri tai sirkus. Kokonaisvaltainen kehon käyttö ja tilan hyödyntäminen ilmaisussa tukevat tarinankerrontaa yhtä hyvin puhutun, viitotun tai sanattoman ilmaisun taitajille.
Ensimmäinen kurssipäivä
Postaan tähän miltei kaikki ensimmäisen kurssipäivän muistiinpanoni ihan sellaisenaan, sillä ne kuvastavat hyvin sitä massiivista ihmetystä, mokailun ja ei-tietämisen määrää mitä tämän kurssin aikana koin. More is more! Ja rehellisyyden nimissä, nämä ovat ainoat muistiinpanot mitä kurssilla kirjoitin. Tämä tarkoittaa luultavasti sitä, että alkushokista selvittyäni, loput päivistä meni omalla painollaan, sisältöön, ei kielieroon, keskittyen.
Henkilökohtainen draaman kaareni on jo tuttu; halvaannuttava etukäteisjännitys, kurssin ensiminuuttien jälkeinen euforia, (jäinkin henkiin!) ja lopulta laskeutuminen opetettavan asian ja ihmisten ääreen ja ammatinvalinnasta nauttiminen.
Luulin että jännityksen määrä on vakio ennen ensimmäistä tapaamiskertaa, mutta nyt oli kyllä aika tiheetä! Hylkäsin suunnitelmat ja en yhtään ymmärtänyt miten voisin opettaa mitään. Stressi ei liittynyt edes siihen että en osaa viittomakieltä, joka sekin aiheuttaa stressiä. Mitä helvettiä sitten edes menin haaveilemaan kuurojen kanssa toimimisesta? Suurin paine tuli siitä että jumittuneissa aivoissani jouduin miettimään tehtävänantotilanteet erilailla kuin kuulevien kanssa. En voisikaan huudella sivusta samalla kuin tekevät, vaan minun oli hahmotettava harjoitus pieniksi paloiksi ja ohjeistettava mahdollisimma paljon etukäteen.
Luulin että jännityksen määrä on vakio ennen ensimmäistä tapaamiskertaa, mutta nyt oli kyllä aika tiheetä! Hylkäsin suunnitelmat ja en yhtään ymmärtänyt miten voisin opettaa mitään."
Ensimmäisen kurssipäivän aamuna lähetin ryhmälle Whatsappissa viestin ja korkkasin näin älyvapaiden kysymysten sarjan. “Onko viittomakielessä erikseen arkinen, kavereiden kesken käytetty viittomakieli (kuulevat sanoisi ”puhekieli”) ja sitten yleiskieli jota esim uutistenlukijat käyttävät, kieli joka lähentelee kirjakieltä?” Ja vastaukseksi sain: “Kyllä on. Viittomakielessä on tyylilajeja, sävyjä, alueellisia murteita, ym. Käsialakin vaihtelee niin kuin kuulevilla puheäänetkin."
Kysyin tätä siksi että pähkäilin voisinko vetää jänniteharjoituksien yhteydessä tehtäviä joissa käytetään kuulevien kanssa puhetta, eli avautuuko tehtävä viittomakielelle. (Harjoituksessa esiintyjät tapaavat ja luovat dialogia, niin että ilmaisu on mahdollisimman neutraalia, mutta viittomakielisen dialogin sisältö täynnä suuria tunteita. Eli ristiriita ilmaisun ja tekstin välillä.)
Onko viittomakielessä erikseen arkinen, kavereiden kesken käytetty viittomakieli (kuulevat sanoisi ”puhekieli”) ja sitten yleiskieli jota esim uutistenlukijat käyttävät, kieli joka lähentelee kirjakieltä?
Onneksi en karsinut tehtäviä, vaan kokeilimme niitä viittomakielellä. Minua jännitti että ovatko puhekielen ja yleiskielen erot tarpeeksi selkeitä ja jos on niin liittyykö se viittomiseen vai ilmeisiin. Tehtävä osoittautui varsin haastavaksi, kuten se on aina kuulevillekin, mutta eritoten ilmeisesti kuuroille, joilla ilmeiden osuus kielessä on oletukseni mukaan paljon tärkeämpi kuin kuulevilla.
Tätä olisi kiinnostavaa tutkia lisää!
Joku antoi samaisen improvisaation jälkeen palautetta esiintyjälle että tunne ei näkynyt. Minä kiirehdin sanomaan että tehtävänannon mukaan sen ei pitänytkään näkyä. Palautteen antaja voihki että oli ymmärtänyt väärin tehtävän. Lopulta tajusin että hän oli tarkoittanut että viittomissa tunne ei ollut näkynyt. Minä olen niin tottunut erottelemaan että kehonkielessä ja ilmeissä vain näkyy ja teksti KUULUU, joten en tajunnut että viittomakielinen teksti tietty NÄKYY.
Yhdessä tehtävänannossa ohjeistin viittomaan kättelyn jälkeen joko “hyvää päivää” tai “mitä KUULUU ?”. En itse huomannut tässä mitään outoa, mutta Mira muistutti päivän jälkeen että sen voisi ehkä jotenkin toisin sanoa….esim. miten menee? uuh…
Esittelin ryhmälle tohkeissani polkupyörän punaisen vilkkuvalon, jonka avulla saisin huomion tarvittaessa kesken harjoituksen. Roikotin lamppua ylpeänä kaulassani. Joku sanoi että on hyvän opettajan merkki että olen nähnyt vaivaa. Myhäilin tyytyväisenä. Jossain vaiheessa kun olin onnistunut kadottamaan lamppuni, kaulanauhasta huolimatta, osallistujat ehdottivat että voisin käyttää myös huoneen valojen räpsyttelyä tai käsien heiluttelua saadakseni heidän huomionsa. Heiluttelu olikin nopeampi keino ja ihan toimiva pienessä ryhmässä. Punainen valo sopii paremmin ehkä tilanteeseen missä ei tarvitse lopettaa kuin seinään jotain toimintaa, vaan esimerkiksi keskelle improa vienoksi merkiksi esiintyjille että etsikää tapaa vielä impro päätökseen. Lampustani en luovu! Lattian tömistelykin kuulemma toimii tiloissa missä on puulattia, meillä ei. Ja aina voi käydä koskettamassa olkapäähän.
Tälläisiä käytännön asioita olimme käyneet läpi myös ennen kurssia tuottajan kanssa. Tärkeää!
Lampustani en luovu!
Opin myös että ihmisten nimiä ei viitota vain aakkosilla, vaan kaikilla onkin omat kuvailevat viittomanimet, jotka on usein annettu jo pienenä. Viittomanimen voi saada myös myöhemmin, vaikkapa hiustyylin tai maneerin mukaan. Viittomanimet on helppo muistaa niiden syntytarinoiden kautta. Huomasin että minulle nimien opettelu yhdistettynä kuvailevaan tai tarinalliseen viittomaan, on helpompaa kuin pelkän kirjoitetun nimen opettelu.
Paljastin päivän lopuksi ryhmälle että halusin paeta vuorille ennen kurssin alkua, niin paljon jännitin. Sitten kerroin että selvisin tilanteesta hengissä luultavasti siksi että olen oppinut klovneriaa tekemällä sietämään, jopa arvostamaan epäonnistumisen tunnetta ja virheiden tekemistä. Uskallan aiempaa helpommin myöntää virheeni ja teen ne näkyväksi. Auttaa klovnerian ulkopuolellakin!
Paljastin päivän lopuksi ryhmälle että halusin paeta vuorille ennen kurssin alkua, niin paljon jännitin.
Tulkeista
Lähdin kehityshankkeeseen mukaan täysin kielitaidottomana, hädin tuskin viittomakieliset aakkoset osaavana ummikkona. Tiesin että tarvitsisin opetustilanteeseen tulkin, mutta minulla ei ollut mitään kokemusta, saati käsitystä, millaista tulkin välityksellä on opettaa.
Yllätyin että tulkkeja oli paikalla aina kaksi. Isomman ryhmän kanssa tulkkeja tarvitsisi olla enemmänkin. Esimerkiksi yksi tulkki viittoo minun puhettani ja toinen puhuu kuuron viittomien mukaan minulle. Tietenkin!
Yritin keskittyä siihen että kun puhun kuurolle, katson häntä, enkä suinkaan tulkkia. Siinäkin oli opettelemista! Tulkki kyllä pärjää siinä vieressäni. Outoa oli että puhuessani minä katson kuuroa, mutta kuuro tietysti katsoo tulkkia. Muutaman kerran joku osallistuja tuli juttelemaan minulle, mutta katsoikin tulkkia viittoessaan. Tajusin kantapään kautta että siten voi kyllä aika sujuvasti ohittaa keskustelukumppaninsa.
Tulkkien ammattitaito teki minuun vaikutuksen! Miten vivahteikkaasti ja nopeasti he puhuivat! Siitä mitä he minun puheistani viittoivat, en osaa sanoa mitään. Suurimmaksi osaksi vaikutti siltä että viestini meni perille. Huh mikä luottamustehtävä!
Yritin keskittyä siihen että kun puhun kuurolle, katson häntä, enkä suinkaan tulkkia. Siinäkin oli opettelemista!
Tulkit tilattiin Kelan kautta osallistujien toimesta. Vaihtuvuus oli suurta. Onneksi meillä oli muutamia tulkkeja jotka pääsivät useammalla kerralla, se loi jatkuvuuden ja turvallisuuden tunnetta. Kurssin aikana ei vain tehdä harjoitteita, vaan opitaan mm. palautteenannon kulttuuria ja fyysiseen teatteriin liittyvää ammattisanastoa. Ideaalia olisi työskennellä samojen tulkkien kanssa koko kurssin ajan.
Minua pyydettiin kyllä lähettämään tulkeille etukäteen tietoa erityissanastosta tai aihepiiristä, mutta en ehtinyt paneutua siihen. Sen sijaan kirjoitin taululle käytetyimmät termit ja nimet, toivottavasti niistä oli vähän hyötyä.
Pelkästään kahden ihmisen välisessä kommunikaatiossa on miljoonaa tapaa tulla väärinymmärretyksi. Riski tietysti kasvaa kun välissä on pari tulkkia, mutta mielestäni selvisimme ilman sen kummempia käännösongelmia. Jos jotain erheitä sattui, niin ne korjattiin lennossa, ei sen vakavampaa.
Ummikon ja tulkkien välinen liikedialogi oli välillä koomista. Vahvasti uuden äärellä taas! Yleensä mietin opetustilanteessa ainoastaan sitä miten sijoitun tilassa suhteessa ryhmään. Nyt tietenkin piti avata tietoisuus myös tulkkien suuntaan. Teoriassa tajusin että ei kannata huseerata opettaessaan ryhmän ja tulkin VÄLISSÄ, mutta välillä sitä innostui jostain ja huomaamattaan taas esti näkyvyyden.
Olisi mielenkiintoista joskus saada klovnikurssille tasavertaisena osallistujina kuuro ja tulkki. Tarkoitan että tulkki ei olisi vain duunissa kurssilla, vaan osallistuisi tasavertaisena oman klovnin etsimisprosessiin ja olisi messissä alusta loppuun.
Ensimmäisinä opetuspäivinä takerruin henkisesti tulkkeihin. Jos joku osallistujista vaikka tauolla lähestyi minua kysyäkseen jotakin, henki salpaantui ja pälyilin ensin paniikissa että missä tulkki, sen sijaan että olisin vain kohdannut kysyjän ensin. Pikku hiljaa rohkeuteni kasvoi; aina en jaksanut pysäyttää koko harjoitusta ja antaa ohjeita tulkin välityksellä, vaan loikin ihmisten joukossa ja viittelöin omakeksimiä ohjeita. Viittomaurani huipentuma oli koira-aiheinen, kahden lauseen dialogi hississä, ilman tulkkia.
Koirani kennelnimeä lainatakseni…The Only Way Is Up!
Hengityksestä
Hengitys on kaikissa opetustilanteissa, kaikkien ryhmien kanssa, yksi olennaisista ilmaisuun liittyvistä asioista mihin kiinnitän huomiota. Opetan paljon erilaisia fyysisen ilmaisun tekniikoita ja opettajaani Norman Tayloria lainatakseni “tekniikka toimii vasta sitten kun sitä ei näe”. Eli esiintyjän tehtävä on tehdä tekniikka näkymättömäksi ja ratkaiseva tekijä tässä on orgaaninen hengitys. Jos esiintyjän ilmaisu lähtee hengityksestä ja hengitys liikuttaa esiintyjää tilassa, näyttäytyy se ulospäin uskottavalta, vaikka liike saattaisi olla hyvinkin liioiteltua, valitun tyylilajin mukaan.
Hengityksestä voi tehdä havaintoja monella tapaa:
Visuaalisesti (Pääseekö hengitys kulkemaan vapaasti huulten välistä, vai onko tiukkaan puristetut huulet, liikkuuko keho hengityksen myötä, saako toiminta alkunsa hengityksestä ja onko vaikkapa tunneilmaisu kytketty hengitykseen orgaanisesti)
Kehollisesti vai pitäisikö sanoa pelisolut aktivoiden (jos esiintyjä pidättelee hengitystään, minä eläydyn tilanteeseen ja pidätän katsojana hengitystä myös)
Auditiivisesti (kuulen hengityksen rytmin, hiljaisuuden tai hengityksen pidättelyn äänet.)
Viittomakielisen ryhmän kanssa tulin tietoiseksi hengityksestä nimenomaan sitä kautta miltä se kuulosti, kun taas kuulevien ryhmissä kiinnitän huomioni ennemminkin hiljaisuuteen. Oma tulkintani on että kun kuurot eivät kuule omia tai toisten hengitysääniä, niihin ei liity niin paljon sensuuria tai kontrollia kuin kuulevien ryhmissä. Se on kullanarvoinen tilanne opettajan näkökulmasta, sillä hengitykseen liittyvät ongelmakohdat tulevat todella selkeästi esiin ja minun on helpompi silloin antaa vinkkejä suhteessa hengitykseen.
Naamiohahmo ja viittomakieli
Naamioiden käyttöön liittyy liuta lainalaisuuksia, sääntöjä ja käytänteitä, jotka liittyvät miltei aina siihen että pyritään luomaan illuusio siitä että naamiohahmo on elävä.
Vuosikaudet olen paasannut että kokonaamioiden kanssa ei käytetä puhetta. Naamion takaa kuultu puhe muistuttaa katsojaa siitä että siellä naamion takana mutisee joku esiintyjä, ja illuusio rikkoutuisi.
Säännöt on luotu rikottavaksi ja omia fiksaatioita on hauska haastaa. Olin myös aiemmin ollut sitä mieltä että pantomiimin käyttö ei ole kiinnostavaa naamiohahmojen kanssa, kunnes edellisessä ohjauksessani, Madame Brigitte (2021) esiintyjä Sandra Lange sai minut vakuuttuneeksi että pantomiimi toimii tosi hyvin, varsinkin kun sen osaa ja käyttö on perusteltua esim. hahmon reaalimaailmasta erottavana haavemaailman kuvauksessa.
Viittomakielisten kanssa huomasin toistavani samaa mantraa että puhe on kiellettyä, eli tässä tapauksessa viittomakieli. Kurssin aikana aloin kuitenkin lämmetä ajatukselle että ehkä naamiohahmot voisivat käyttääkin viittomakieltä, kunhan saataisiin ensin kehollinen uskottavuus toimimaan. Olisi todella mielenkiintoista nähdä tulevaisuudessa miten erilaiset naamiot synnyttäisivät erilaista tapaa viittoa. Esim. painava päärynämäinen naamiohahmo, joka ehdottaa kantajalleen myös painavaa ja valuvaa liikettä, voisikin kommunikoida tarvittaessa viittomakielellä joka olisi painavaa ja valuvaa murretta.
Saakohan tästä joku kiinni?
Olisi todella mielenkiintoista nähdä tulevaisuudessa miten erilaiset naamiot synnyttäisivät erilaista tapaa viittoa.
Kommunikaatiosta
Tämän kurssin aikana opin varmaan eniten kommunikaatiosta yleensä. Läsnäolo, kuuntelu, ääh, kirjoitin taas KUUNTELU, kuuntelu siinä mielessä että tarkkaavaisena seuraa toista kun hän kommunikoi, ilmaisun selkeys ja tahto ymmärtää toista nousivat esiin.
Ummikko-opettajana toimiminen viittomakielisessä ryhmässä toi mieleeni usein vuosien takaiset kokemukseni ulkomailla opiskelusta. Alku oli kielitaidottomana heeboilua ja lopulta oppi kömpelökielisenä selviytymään ryhmissä missä kommunikoidaan eri kielten sekamelskalla. Näissä tilanteissa ulosanti ei voi vaan jäädä ilmeettömän suun aukomisen tasolle, eli vahingossakin kytkee ilmeet ja eleet osaksi kokonaisvaltaista kommunikaatiota.
Monikielisissä ryhmissä on kokemukseni mukaan vallinnut survival-mentaliteetti, jokainen yrittää kaikkensa tullakseen ymmärretyksi ja vastavuoroisesti toimii aktiivisesti ymmärtääkseen toista.
Yksi minulle tärkeä asia kommunikaatiossa on huumori ja onnekseni sitä piisasi läpi koko kurssin. Huumorin läsnäolo ei vedä mattoa ammattimaisen tekemisen alta, vaan levittää sen alle punaisen maton.
Huumorin läsnäolo ei vedä mattoa ammattimaisen tekemisen alta, vaan levittää sen alle punaisen maton.
Kiitos!
Osallistujat
Ursa Minorin tuottajat
Tulkit
Mira
Teatteri Metamorfoosi
Dessa
Taiteen edistämiskeskus
Osallistujapalautetta
Tämä kurssi on ollut anteliasta varsinkin siinä mielessä, että sai olla viittomakielisenä eikä tarvinnut miettiä aina ”opintojen” lomassa viittomakielen tulkkausta (esim. tulkkauksen viiveen aiheuttama harjoituksen epätasapainoisuus muiden ei-viittomakielisten opiskelijoiden kanssa, opetettavan asian ymmärtäminen ja kokemusten jakaminen oli samankaltaisempaa muiden viittomakielisten kanssa) ja miten omia asioita lausutaan.
Aiheet, joita käsiteltiin niillä tunneilla ovat olleet tosi mielenkiintoisia ja hyödyllisiä (ja makeita!).
Kurssi onkin liian lyhyt, jäin tosi nälkäiseksi.
Mä tykkäsin kovasti kurssistasi, ja janoan sitä lisää! Se oli uutta ja mielenkiintoista, todella laaja-alaista ja vain pintaa päästiin raapaisemaan.
Olen kiinnostunut osallistumaan kurssillesi taas, kun sellaisen järjestät.
Lue lisää
Ursa Minorin sivuilta löytyy toinen blogipostaus aiheesta. Kurssikokemuksistaan ovat kirjoittaneet Mira Laine, viittomakielen tulkki Timja Shemeika, sekä osallistujat Silja Ruonala, Tiina Karjalainen ja Maida Mukashema.
Kommentare